Joikujen Jäljillä
Tutkimusmatka Vienaan ja Kuolan niemimaalle 16.–22.9.2006
Kansan Musiikki -projektin tutkija-muusikot Pekka Huttu-Hiltunen, Maari Kallberg, Salla Seppä ja Janne Seppänen tekivät kenttämatkan Vienan Karjalaan ja Kuolan niemimaalle 16.–22.9.2006. Tutkijaryhmässä olivat mukana myös Ljudmila Ivanova Venäjän tiedeakatemian Karjalan tutkimuskeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutista sekä erinomaisena paikallisoppaana Impi Kieleväinen Kemistä.
Viikon aikana tutkimusryhmä matkusti Vienan Karjalan kylien (Kiestinki, Niska, Louhi ja Kananen) kautta Murmanskin alueelle ja aina Kuolan niemimaalle Lovozeroon eli Luujärvelle asti. Sieltä matka kääntyi etelään pitkin Murmanskin valtatietä Kantalahden ja Kolvitsan kautta Kemiin.
Ruska oli parhaimmillaan ja tunturimaisemat eteläisellä Murmanskin alueella sekä Vienanmeren rannikolla olivat henkeäsalpaavan kauniita. Kuolan niemimaalla taas raskas teollisuus on verottanut karua ja herkkää tunturiluontoa.
Tallennus
Matkan tarkoituksena oli etsiä vienankarjalaisten joikujen jälkiä ja tallentaa Kuolan niemimaalla asuvien saamelaisten joikuja. Tutkimusmatka valotti myös näiden kahden laulunlajin yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Tallennuksen kohteena oli myös uskomus- ja haltiaperinne sekä niihin liittyvät tavat.
Tutkimusmatka liittyi väljästi myös A. O. Väisäsen 1915 tekemään keruumatkaan, jolloin hän tallensi Vienan Karjalasta useita kymmeniä joikuja. Väisäsen ja joikujen jalanjäljillä vierailtiin mm. Knäzöin, Järvenpään (nykyisin Kananen), Sohjanansuun, Kiestingin, Vuonnisen, Vuokkiniemen ja Uhtuan kylissä joko kylien läpi ajaen tai niissä yöpyen ja ihmisiä haastatellen. Nämä samat paikat toivat A. O. Väisäsen tutkimusmatkan käsinkosketeltavan lähelle, vaikka hänen matkastaan on kulunut jo lähes sata vuotta.
Vienan Karjala
Vienan Karjalasta löytyy vielä muistinvaraista perinnettä joiuista ja joikujista, itse vienankarjalaista joikua kukaan haastateltavista ei tutkimusryhmälle kuitenkaan laulanut. Muuta lauluperinnettä kuten runo-, reki-, piirileikkilauluja sekä balladeja saatiin sen sijaan tallennettua runsaasti. Vanhoja lauluja ja lauluperinnettä taitavia laulajia löytyi ovelta ovelle kulkemalla ja kylän ihmisten kanssa keskustelemalla. Kun yhden perinteentaitajan löytää, avautuvat yhteydet yleensä muihinkin laulajiin. Näiden yhteyksien luomisessa ja löytämisessä ollaan samojen lakien ja sattumien armoilla kuin A. O. Väisänen ja muut perinteenkerääjät. Onneksi Vienasta löytyy vielä perinteen taitajia lähes joka kylästä. Pitkän ja huonon tietaipaleenkin takana olevaan kylään kannattaa vielä matkustaa.
Murmanskin alue
Luujärven alueella saamelaiset puhuvat venäjää sekä kiltinänsaamea ja kutsuvat joikuja omalla kielellään luvveiksi. Paikalliset olisivat varmasti pystyneet joikumaan luvvejaan päiväkausia. Hyvät joikujat osasivat nimittäin improvisoida luvvin vaikka juuri alkaneesta vesisateesta. Moni haastateltava kuitenkin harmitteli, ettei voinut joikua oikeissa olosuhteissa, esimerkiksi tunturissa; poron joikuminen kerrostalossa ei ole saamelaisellekaan helppoa. Pienen suostuttelun jälkeen erilaisia luvveja alkoi kuitenkin muistua haastateltavien mieleen. Tuutulauluja, balladinomaisia kertomuksia, tilapääjoikuja lähtötilanteissa ja tietenkin luontoon liittyviä joikuja löytyi kun laulaja vähän ”lämpeni”. Osalla haastateltavista oli käytössä sama melodia-aihio joka luvvissa, vain sanat ja joikumisen kohde muuttuivat, osalla taas melodiatkin vaihtelivat aiheen mukaan.
Tutkimusryhmä sai myös paljon mielenkiintoista tietoa alueen saamelaisten historiasta saamelaiskeskuksesta sekä saamelaismuseosta. Vahva käsityöperinne oli edelleen nähtävissä tavallisten ihmisten elämässä, poronnahasta oli kotioloissa valmistettu mm. makuupusseja, kenkiä, juhlavaatteita, mattoja ja pieniä pussukoita jopa kännyköille.
Joiku kuin joiku
Maari Kallberg on tutkinut vienankarjalaista joikua lähemmin kirjassaan A. O. Väisänen ja Miitrelän Ilja – vienankarjalaisten joikujen piirteitä. Kirja toimikin tutkimusmatkalla niin mielenkiintoisena menneen ajan karttakirjana kuin ajankulunakin.
Vienankarjalaisen ja saamelaisen joiun melodisten aihioiden ja joikujen rakenteiden vertailu syvällisemmin olisi erittäin mielenkiintoista, mutta pintaraapaisunakin molemmista joiun lajeista on havaittavissa selkeitä yhteisiä piirteitä.
Molempien joikujen henkilö- ja tilannesidonnaisuus on huomattavaa. Miitrelän Ilja löysi Väisäselle ”kepien virren”, joka ilmeisesti kuvasi Väisäsen sosiaalista luonnetta. Saamelaisten joiku on myös tiukasti kiinni kohteensa luonteessa, oli se sitten eläin tai tunturin tuuli.
Moni tutkimusryhmän haastattelema joikuja myös valitteli ettei ollut ehtinyt valmistelemaan sanoja etukäteen. Hetken keskittyneen mietinnän jälkeen sanoja kuitenkin löytyi ja haastateltava saattoi improvisoida pitkänkin luvvin. Luvvin tekstistä saatiin tiivistetty käännös tulkin avulla ja aavistus niiden osuvasta kohteen kuvailevuudesta ja metaforisuudesta oli sitä kautta ymmärrettävissä. Luultavasti seuraavalla joiuntakerralla sanat olisivat muuntuneet hieman toisenlaisiksi. Aivan kuten kävi Väisäsellekin hänen kirjoittaessaan ensin Miitrelän Iljan sanelemat sanat muistiin ja kun hetken kuluttua Ilja joikui ne fonografille, joiun sanat olivat muuttuneet.
Ehkä vienankarjalainen ja saamelainen joiku ovat olleet osa yhtenäistä laulukulttuuria. Nykypäivän näkökulmasta katsoen näillä kahdella joiun lajilla on ainakin ollut yksi samankaltainen tarkoitus; käsitellä ja hahmottaa ympäröivää maailmaa. Saamelainen joiku saattaa johdattaa meitä kohti vienankarjalaisen joiun arvoituksellisia jälkiä.
Salla Seppä